Flashilla saa osaavissa käsissä aikaiseksi hienoa jälkeä. Netin pikkupeleistä on kehittynyt bisnestä ja Flash on varteenotettava pelinkehitysalusta, kun sen rajoitukset otetaan huomioon.
Touch My Pixelin kehittämä Scarygirl on 2d-tasoloikkaseikkailu, jossa eksynyt pikkutyttö yrittää löytää syyn unissaan kummittelevalle miehelle. Pelin visuaalit ovat kiinnostavat, pelattavaa on paljon ja mikä parasta, peli on ilmainen. Scarygirliä voi pelata osoitteessa http://www.scarygirl.com
Olen ostanut Wiille puolentoista vuoden aikana vain kaksi peliä. Huomenna julkaistava Punch-Out saattaa olla onnekas numero kolme.
Kaikki NESillä pelanneet muistavat Punch-Outin. Ne musiikit, hullut hahmot ja kissamaisia refleksejä vaativat matsit. Pelistä on julkaistu useita arvosteluja, jotka lupaavat hyvää. Klassista pelimekaniikkaa ei ole lähdetty muuttamaan, mutta grafiikat ja musiikit ovat päivittyneet. Uusi versio pelin tunnusmusiikista on sulaa parhautta. Remotella ja nunchukilla pelaaminen tainneet jäädä tässäkin pelissä vain kivaksi pikkukikaksi, käytännössä paras tapa pelata on kääntämällä remote kyljelleen. Peli tukee myös Balance Boardia.
Heinäkuussa 2007 ostin MacBook Pro kannettavan tietokoneen. Mallisto oli juuri uusiutunut ja Intel-prosessorien käyttö mahdollisti Windowsin käytön, jos Applen oma OS X -käyttöjärjestelmä tuntuisi hankalalta. Kyseessä oli ensimmäinen omistamani Mac ja samalla myös ensimmäinen kannettava tietokoneeni. Mitä kahden vuoden käytöstä jäi fiiliksiksi?
MacBook Pro oli jo silloin erittäin tyylikkään näköinen. Uudet, yhdestä alumiinikappaleesta tehdyt koneet, ovat vielä paremman näköisiä. Kone on tukevanoloisesti valmistettu. Näyttö on erittäin laadukas ja näppäimistön tuntuma on hyvä kirjoittamiseen. Ulkopuolisesti Mac tarjosi rahalle vastinetta, mitä 1700 euron koneelta sopii odottaakkin.
Käyttöjärjestelmä herätti satunnaista ihmettelyä muutaman viikon ajan, mutta mitä enemmän OS X:ää käytti, sitä enemmän siihen ihastui. Käyttöjärjestelmässä on useita toimintoja, jotka ovat paitsi visuaalisesti miellyttäviä, myös hyödyllisiä. Exposen avulla ikkunat pysyivät järjestyksessä ja dashboard täytettiin widgeteillä. Mukana tulevat ohjelmat, kuten Mail, iCal ja iPhoto toimivat juuri niin kuin pitääkin. Leopardin lisäämät quicklook ja spaces olivat hyviä uudistuksia.
Vistaa en ole kokeillut, mutta Windows XP:n jälkeen Applen käyttöjärjestelmä on mukavuudeltaan ihan eri luokkaa. Pidin myös OS X:n toimintavarmuudesta ja siitä, että se sammui ja käynnistyi nopeasti. Ohjelmat kaatuvat Applen koneissakin, mutta se harvoin vaikuttaa muihin käynnissä oleviin ohjelmiin. Lisäksi silmille ei hypi ilmoitusruutuja ja varoitusikkunoita, kuten Windows-puolella.
Ongelmat alkoivat 2008 heinäkuussa, pelottavasti muutama viikko takuun umpeutumisen jälkeen. Konetta unitilasta herätellessä näyttöön ei enää tullut kuvaa. Uudelleenkäynnistäminen ei auttanut. Kone lähti käyntiin, starttausääni kuului ja kovalevy raksutti, mutta näyttö pysyi pimeänä. Soitto Applen tukeen, jossa reilusti lupasivat korjata koneen ilmaiseksi, koska takuu oli juuri umpeutunut. Vein koneen paikalliseen huoltoon, josta jo seuraavana päivänä soitettiin, että emolevy on vaihdettu ja kone on valmis noudettavaksi. Tästä episodista ei ole kuin hyvää sanottavaa.
Nyt vajaan kymmenen kuukauden jälkeen sama vika uusiutui. Soitto jälleen Applen tukeen, jossa epäiltiin näytönohjaimen tyyppivikaa, joka kuului pidennetyn takuun piiriin. Valitettavasti huolto oli eri mieltä ja syyksi paljastui emolevy. Kysyin kauhulla kustannusarviota korjauksesta: 1400 euroa. Ei siis mitään järkeä huoltoa suorittaa. Tällä hetkellä odottelen päätöstä kuuluuko tapaus kotivakuutuksen piiriin.
Odotin MBP:lle huomattavasti pidempää käyttöikää. Kone oli todella hyvä ja ilo käyttää, mutta tapauksesta jäi paha maku. Ottamalla AppleCare tuki- ja huoltosopimuksen saa kolme huoletonta vuotta macin käyttöä. Minusta tämäkään ei ole erityisen pitkä käyttöikä tietokoneelle.
Applen, kuten muidenkin vahvasti brändättyjen yritysten, tuotteet maksavat huimasti. Hinnoissa on mielestäni liikaa ilmaa mukana. Samaan rahaan saa paljon tehokkaampaa rautaa, kun kokoaa koneen itse. Koneen korjaukset ja päivitykset ovat mahdollisia suorittaa itse ja laajennettavuus on ihan eri luokkaa.
Vaikka nyt näyttää siltä, että siirtyminen Ubuntu-käyttöjärjestelmään on edessä, niin takaraivossa kutkuttaa kuitenkin ajatus iMacin tai Mac Minin ostosta.
Marketeissa peleistä pyydetään usein järjettömiä hintoja, mutta nyt Citymarketin alelaarista tarttui mukaan Stranglehold 15 euron hintaan. Seurasin pelin kehitystä odottelevin mielin, John Woomaista otetta ihastellen. Pelin demosta jäi kuivahko maku, joten peli siirtyi-ostetaan-kun-halvalla-saa-mentaalilokeroon.
Stranglehold on äärimmäisen tyyliteltyä kolmannen persoonan räiskintäviihdettä. Digitalisoitu Chow Yun-Fat esittää Hard Boiled -elokuvasta tuttua komisario Tequilaa. Juoni meni minulta täysin ohi, koska pelin dialogi on miksattu todella hiljaiseksi muuhun peliin verrattuna ja tekstitystä ei ole tarjolla. Tarina sisälsi toimintaelokuvien peruskuvastoa, eli huumejengien reviirisotia, kidnappauksia, petosta ja kostodraamaa. Hällä väliä juonesta, kunhan pääsee ampumaan jengiläisiä kahdella pistoolilla yhtäaikaa.
John Woon mukana oleminen projektissa näkyy. Välivideoissa on tyylikkäitä kamera-ajoja, hidastuksia ja zoomauksia. Elokuvamaista otetta on myös pelin aikaisessa toiminnassa. Tequilan perustemppuihin kuuluu ajan hidastus, joka auttaa luotien väistelyssä ja pääosumien ketjuttamisessa. Hidastus aktivoituu automaattisesti Tequilan suorittaessa stunttiliikkeitään, kuten kaiteita liuttaessa tai hypätessä tarjoilukärryn kyytiin. Liikkeitä voi myös ketjuttaa näyttäviksi komboiksi.
Hidastuksen mahdollistamiin temppuihin ei kyllästy koskaan. Vihollisten päästessä lähikontaktiin, Tequila heittäytyy taaksepäin, ampuen ilmalennon aikana kaksi konnaa haulikolla. Maahan iskeytyessä kierähdetään kerran, ammutaan jäljelle jäänyttä paskiaista pistoolilla jalkaan ja sen jälkeen viimeinen nappi päähän. Tequila osaa myös neljä Tequila Bomb -liikettä. Parannuksen, precision aim -tarkkuuslaukauksen, luotihelvetin vapauttavan barragen ja kaikki kentällä olevat viholliset tappavan pyörähdysliikkeen.
Aseiden lataamisesta ja ammuspulasta ei tarvitse murehtia. Jos rynnäkkökivääristä sattuu kudit loppumaan, niin vihollisten pudottamia pyssyjä on kentät väärällään. Kaikki aseet ovat varsin tyydyttäviä käyttää, joista suosikkini on konepistoolit molemmissa käsissä. Ainoastaan peruspistoolien ääniefekti saisi olla munakkaampi.
Pelin ensimmäinen kenttä on tylsä. Toinen parantaa hieman, mutta geneeriset kujat ja rapistuneet hökkelikylät eivät innosta. Sitten alkaa kenttäsuunnittelu toimia ihan eri tavalla. Pilvenpiirtäjän penthouse, museo ja ökykartano ovat täydellisiä näyttämöitä luotibaletille. Ja millaista tuhosinfoniaa se onkaan! Maasto tuhoutuu todella monipuolisesti. Kaakelit lentelevät seinistä, betonipilarit murenevat konekiväärin tulituksesta ja pöydät menevät säpäleiksi. Kentät ovat myös täynnä lasitavaraa, kuten ikkunoita, akvaarioita ja ruukkuja, joita voi pistää säpäleiksi. John McClane ja paljaat jalat arvostaisivat.
Stranglehold ei ole pitkä peli. 7 kenttää sujahtaa alle kymmenessä tunnissa läpi. Koko aika on tiivistä toimintaa ja pelin läpäisemisen jälkeen aloitin alusta kovemmalla vaikeustasolla. Pari achievementtiä jäi saamatta ja tällä kertaa voisi kikkailla enemmän Tequilatempuilla. Pelissä on myös moninpeli, jota en kokeillut. En ymmärrä miten tuo edes toimisi järkevästi.
Jos Stranglehold on jäänyt kokematta ja kaipaat viikonlopuksi tyyliteltyä honkkariräiskintää, niin ihmeessä nappaa Stranglehold mukaasi. Play myy peliä 13 euron hintaan. Gametrailersin videoarvostelu antaa hyvän kuvan, millaista meininkiä Stranglehold tarjoaa.
Minulle kehittyi viha-rakkaus-suhde tähän peliin. Söpön ja pirteän ulkokuoren alle onkin naamioitu hermoja raastava tasoloikkahelvetti. Olen varma, että pelin tekijät ovat pitäneet palavereja, joiden ainoa tarkoitus on ollut keksiä mahdollisimman epäreiluja ansoja pelaajille. Silti peli imaisee mukaansa ja ylpeys ei anna periksi. Tämä peli on pelattava läpi todistaakseen, että se on mahdollista.
Henry Hatsworth in the Puzzling Adventure tekee tasoloikkapeleille sen, minkä Puzzle Quest roolipeleille, eli yhdistää Bejeweled-tyylistä palikoiden siirtelyä toiseen peligenreen. Pelin sankari, Henry Hatsworth, on perienglantilainen teetä lipittävä herrasmies ja ammattiseikkailija. Seikkailu alkaa Henryn etsiessä kultaista taikahattua, joka on vain yksi osa legendaarisesta kultaisesta asukokonaisuudesta. Uusien vaatekappaleiden myötä Henry oppii myös uusia kykyjä.
Yläruudulla ohjataan Henryä, joka hyppii, ampuu ja huitoo miekalla, yrittäen samalla kerätä tuhottujen vihollisten jälkeensä jättämiä aarteita. Pelkkä fyysinen rankaisu ei riitä vihollisten lopulliseen hävittämiseen. Heitettyään lusikan nurkkaan oikeassa maailmassa, ne siirtyvät alanäytössä olevaan puzzle-peliin. Hirviöt pitää tuhota jatkuvasti nousevasta palikkakasasta, ennen kuin ne ehtivät ruudun ylälaitaan. Tämä tapahtuu perinteisellä kolmen saman värin ketjuttamisella. Puzzle-peliin ilmaantuu myös satunnaisesti power-uppeja, kuten lisäenergiaa tai kaikki hirviöt tainnuttava salamanisku.
Puzzle-maailman lisääminen on hyvä idea, mutta siitä ei oteta aivan kaikkea irti. Vihollisten tuhoaminen on liian helppoa. Yksikään vihollinen ei tule pääsemään takaisin yläruutuun Henryä häiritsemään, jos pelaaja vain muistaa seurata alaruudunkin tapahtumia. Vihollispalikoiden poistamisesta tulee tylsää puurtamista, mikä pitää muistaa tehdä aina tietyin väliajoin. Osa vihollisista ja loppupomoista pystyvät vaikuttamaan puzzle-maailmaan monipuolisemmin, kuten nopeuttamalla palikoiden nousua tai lukitsemalla niitä paikoilleen. Valitettavasti näitä tilanteita on harvoin ja suurimman osan ajasta puzzle on vain täynnä perushirviöitä.
Hirviöpalikoiden tuhoaminen kasvattaa Henryn erikoisvoimamittaria, jota tarvitaan erikoisliikkeiden, kuten pommien tai bumerangin, käyttämiseen. Mittarin tullessa täyteen, voi viettää rentouttavan teehetken, jonka päätteeksi Henry muuttuu tuhoa kylväväksi robotiksi. Robotin suurin hyöty on pomoja ja suuria vihollislaumoja vastaan.
Tuotantoarvot pelillä on kohdillaan. Grafiikka on hienoa ja hahmoanimointi sulavaa. Pelin hahmokatras on täynnä hauskoja hahmoja, joista parhaiten mieleen jäi kakkosmaailman pomo Lance Banson. Musiikkiraita on tasaisen hyvää jälkeä, johon mahtuu svengaavia kipaleita. Pelin koko soundtrackin voi ladata pelin kotisivuilta.
Entäs sitten se vaikeustaso? Kaksi ensimmäistä maailmaa ovat vielä aika helppoa loikkimista. Kolmannessa maailmassa huomaa jo, että nyt vaikeuskäyrä lähti nousuun. Nelosmaailmassa ja erityisesti viidennessä hämmästelee, mitä ihmettä oikein tapahtui. Tiukkaa ajoitusta vaativia hyppyjä, katoilevia tasoja ja laumoittain hirviöitä, jotka käyvät kimppuun samaan aikaan ilmasta, maasta ja ampumalla etäisyyksien päästä.
Pahimpia ovat tilanteet, jossa Henry suljetaan pieneen tilaan, johon tulee jatkuvasti lisää vihollisia. Jos robottipuku ei ole latingissa, niin kuolema on todennäköistä. Tallennuspisteitä on harvassa, joten kuolema voi heittää kentän alkuun, jossa oli 20 minuuttia sitten. Pelaaja menettää myös kuollessaan kaikki rahat, jotka kyseisessä kentässä tuli kerättyä. Eli esimerkiksi lisäsydämien ostamiseen ei ole rahaa, ellei sitten palaa jo selvitettyihin kenttiin lisäaarteiden toivossa. Haastavissa tasoloikkaosioissa ei ole mitään vikaa, mutta tälläinen epäreilu vaikeuttaminen ärsyttää.
Silti Henry Hatsworth in the Puzzling Adventure on hyvä ja omaperäinen peli. Puzzle-osuus olisi tarvinnut lisää sisältöä ja vaikeustasoa olisi pitänyt hienosäätää, mutta kyllähän tämä toimii kuin kuppi Earl Greyta. Play.com myy peliä 20 euron hintaan, joten kannattaa harkita herrasmieheksi ryhtymistä.
Aijai, siitä luultavasti parhaasta Turtles-pelistä tehdään uutuuttaan kiiltävä 3D-versio. Kuten beat 'em up pelit aina, kaksinpelinä Turtles in Time oli sulaa kultaa. Jalkaklaanin kurittaminen ja kilpajuoksut pizzapaloille ovat vielä kirkkaana mielessä. Ainakin Xbox Arcadeen peli on tulossa, ilmeisesti myös WiiWareen. Lisätietoa ja parit kuvat löytyvät Ninja Pizzan blogista. Youtubessa on lyhyt käsivaralta kuvattu video uusversiosta.
Virittelin Turtles-muistoja jo pari viikkoa sitten katselemalla VHS-kasetilta sen ensimmäisen Turtles -elokuvan. Nostalgian kyynel vierähti poskelle ja yksi tahaton Cowabunga! pääsi suusta. Elokuvan suomennos herätti hilpeyttä, paras oli kun Donatello haukkuu Casey Jonesia "fillarinnussijaksi". Elokuvalle tehtiin kaksi jatko-osaa, joista ei ole niin lämpimiä muistoja. Toisessa oli Super Shredder ja kolmannessa mentiin aikamatkalle Japaniin, muuta ei jäänyt mieleen.
Ghostbustersit saavat oman pelinsä ja nyt Turtlesit nousevat viemäreistään. Koska kajahtaa Harmaakallolinnan suunnalta "Minulla on taikavoimaaaaa!" ja He-Man nähdään teräväpiirtoisissa karvakalsareissa? Minkä lapsuuden animaatiosarjan sinä haluaisit saavan arvoisensa videopelin?
PopCap Games tekee hauskoja pikkupelejä. Peggle on hyvää bussipelattavaa DS:llä ja Zumaa tuli pelattua Xboxilla huimia määriä. Firman uusin peli, Plants vs Zombies, on myös toimivaa pikkuviihdettä, jossa on omaperäinen idea. Zombi-influenssa on jälleen valloillaan, mutta tällä kertaa puolustukseen ei käytetä tuliluikkua ja moottorisahaa, vaan äitiluonnon tarjoamia aseita. Etupihalle istutettavat kasvit ampuvat, räjähtävät ja syövät kotiisi laahustavat zombit.
Plants vs Zombies muuttaa hieman perinteistä Tower Defence -kaavaa. Zombit eivät lähesty mutkittelevia teitä, joiden varrelle sijoitellaan puolustustorneja, vaan ne lähestyvät suoraviivaisesti viidessä rivissä. Resursseja kasvien istutukseen ei saa zombeja tuhoamalla vaan auringonvaloa keräämällä. Aurinkoa tippuu taivaalta tasaisin väliajoin, paitsi tietysti öisin, ja lisää saa istuttamalla auringonkukkia. Erilaisia kasveja on 49 kappaletta, joista valitaan jokaiseen kenttään 6 käytettäväksi.
Kenttiä ja avattavaa kamaa tuntuu olevan reilusti. PopCap onnistuu jälleen tarjoilemaan peliin uuden koukun juuri oikealla hetkellä. Joka kentän jälkeen saa uuden kasvin arsenaaliinsa ja zombeja on paljon erilaisia, joihin toimivat eri taktiikat. Sekopäiset zombit ovat koomisen näköisiä ja välillä koko pelitilanteen absurdius rupeaa naurattamaan.
Demon pelaamisen jälkeen Plants vs Zombies vaikuttaa keveältä ja hauskalta kahvitaukopelaamiselta. Demossa on tunnin mittainen aikarajoitus, josta pääsee eroon 20 euron hintaan.
WiiWaressa julkaistiin mielenkiintoinen peli: Bonsai Barber. Peliä mainostetaan ensimmäisenä First Person Groomerina. Pelaaja toimii parturina puille, joiden rehottavat lehdet saavat kyytiä, kun wiimote toimii saksina, leikkurina ja kampana. Pelin grafiikka näyttää hupaisan persoonalliselta. Gamasutran haastattelussa kehittäjät kertovat tavoitelleensa todella humoristista otetta. Peliä, jota olisi hauska pelata ja myös seurata sivusta. Kehittäjänä on Zoonami, jossa häärii GoldenEye 007 pelillä mainetta niittänyt Martin Hollis.
Bonsai Barber on suunnattu casual-markkinoille, joten erityisen intensiivistä tai syvällistä pelikokemusta tuskin on luvassa. Oma kiinnostus heräsi juuri hauskanoloisen ja rauhallisen pelitahdin vuoksi. Kummallisesti asiakkaiden määrä on rajoitettu viiteen per päivä, entä jos tätä haluaisi pelata enemmänkin.
Amerikassa Bonsai Barber on jo julkaistu, mutta Euroopassa peliä ei ole vielä mahdollista ladata. Nintendo lupailee pelin ilmestyvän WiiWareen Euroopassa touko- tai kesäkuussa. Hinta on 1000 Wii-pistettä.
